Felis margarita, joka tunnetaan paremmin nimellä hietakissa, on pieni kissalaji, joka on kotoisin Pohjois-Afrikan, Lounais- ja Keski-Aasian aavikoilta.
Ranskalainen kenraali ja luonnontieteilijä Victor Loche kuvasi lajin ensimmäisen kerran vuonna 1858 Saharan autiomaata tutkiessaan, ja laji sai nimensä ranskalaisen prikaatin komentajan Jean Auguste Marguerittén mukaan.
Tämä pieni aavikkospesialisti erottuu edukseen laajalla levinneisyysalueellaan, sopeutumisellaan äärimmäisen kuiviin ympäristöihin ja ainutlaatuisilla fyysisillä ominaisuuksillaan.
Fyysiset ominaisuudet
Hietakissa on pieni ja tukeva laji, jolla on suhteellisen lyhyet jalat ja pitkä häntä ja joka painaa tyypillisesti 1,5-3,4 kiloa. Sen ruumiinpituus vaihtelee 39 ja 52 senttimetrin välillä, ja hännän pituus lisää noin 23-31 senttimetriä.
Sillä on vaalean hiekan- tai kellanruskea turkki, joka toimii täydellisenä naamiointina aavikkomaisemaa vasten ja tekee hietakissasta vaikeasti havaittavan.
Hietakissan merkittävimmät fyysiset ominaisuudet ovat kuitenkin sen sopeutuminen ankaraan aavikkoympäristöön. Sen jalkapohjissa on tiheä turkki, joka suojaa niitä maan äärimmäisiltä lämpötiloilta ja auttaa liikkumaan irtohiekalla.
Sen korvat ovat huomattavan suuret verrattuna sen pieneen päähän, mikä mahdollistaa erinomaisen kuulon. Tämä auttaa löytämään saaliin maan alta tai pimeässä.
Elinympäristö ja levinneisyys
Hietakissat ovat todellisia aavikkospesialisteja! Ne asuvat sekä hiekka- että kiviaavikoilla kaukana vesilähteistä, ja ne kestävät äärimmäisiä ympäristöolosuhteita, jotka ovat epäsuotuisia monille muille lajeille.
Niitä tavataan tyypillisesti kolmella eri alueella – Saharan aavikolla Pohjois-Afrikassa, Arabian niemimaan aavikoilla ja Keski-Aasian osissa, mukaan lukien Pakistanin ja Iranin aavikot. Näille alueille on ominaista harva kasvillisuus, äärimmäiset lämpötilat ja kuivuus.
Vaikka hietakissoja esiintyy laajalti näillä aavikkoalueilla, niitä ei tavata yleisesti, koska ne ovat vaikeasti havaittavia ja yöeläimiä ja koska niiden turkki on hyvin naamioitu. Niiden tiedetään vetäytyvän päivisin koloihinsa paetakseen aavikon kovaa kuumuutta ja tulevan esiin yöllä, kun lämpötila on siedettävämpi.
Käyttäytyminen, ruokavalio ja saalistaminen
Hiekkakissat ovat yksinäisiä olentoja, jotka elävät pääasiassa yöelämää välttääkseen aavikkoympäristönsä päiväkuumuutta. Niiden suuret korvat antavat niille erinomaisen kuulon, joka on elintärkeä saaliin havaitsemisessa.
Ne syövät pääasiassa jyrsijöitä, mutta täydentävät ruokavaliotaan linnuilla, matelijoilla, hyönteisillä ja toisinaan hämähäkkieläimillä.
Niiden saalistusstrategiaan kuuluu tyypillisesti hidas, varovainen lähestyminen, jota seuraa nopea hyökkäys pahaa-aavistamattoman saaliin kimppuun. Niiden tiedetään myös kaivautuvan hiekkaan löytääkseen piilossa olevan saaliin tai jopa upottavan eturaajansa koloihin poimiakseen sen asukkaat.
Nämä kissat saavat suurimman osan tarvitsemastaan kosteudesta saaliistaan, mutta ne juovat myös vettä, kun sitä on saatavilla.
Lisääntyminen ja elinikä
Hietakissan lisääntymistottumukset voivat vaihdella alueesta riippuen. Saharassa ne lisääntyvät tyypillisesti kerran vuodessa huhti- tai toukokuussa, kun taas Turkmenistanissa niiden on havaittu lisääntyvän ympäri vuoden.
Naaraat synnyttävät noin 59-66 päivän tiineyden jälkeen 2-4 pentua. Pennut kasvatetaan suojassa olevissa koloissa, ja kuuden viikon iässä ne alkavat seurata emoaan metsästyksessä.
Vankeudessa elävien hiekkakissojen tiedetään elävän jopa 13 vuotta. Luonnossa elävien hiekkakissojen elinikä on kuitenkin todennäköisesti lyhyempi niiden elinympäristön ankarien olosuhteiden ja saalistusriskin vuoksi.
Uhanalaisuus
Maailman luonnonsuojeluliiton IUCN:n luettelossa hietakissa on “vähiten huolestuttava” laji. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne olisivat vailla uhkia.
Ihmisen toiminnasta, kuten maastoajosta ja öljynporauslaitoksista, johtuva elinympäristön heikentyminen voi häiritä hietakissan herkkää aavikkoelinympäristöä. Myös laiton lemmikkieläinkauppa on merkittävä uhka, sillä pentuja viedään toisinaan luonnosta.
Lisäksi joissakin alueilla hietakissa on vaarassa joutua kotieläiminä pidettävien koirien saalistuksen tai muihin lajeihin kohdistuvien tahattomien myrkytysten kohteeksi.
Huolimatta siitä, että se kestää kovia aavikko-olosuhteita, kaikki nämä tekijät aiheuttavat huomattavia haasteita hiekkakissan populaatioille. Suojelutoimissa keskitytään seuraamaan populaatioiden kehitystä, säilyttämään elinympäristöjä ja soveltuvin osin valvomaan oikeudellista suojelua.
Lähteet:
International Society for Endangered Cats (ISEC) Canada – Sand Cat (https://wildcatconservation.org/wild-cats/africa/sand-cat/)
Smithsonian’s National Zoo & Conservation Biology Institute – Sand Cat (https://nationalzoo.si.edu/animals/sand-cat)
Animalia – Sand Cat (https://www.animalia.bio/sand-cat)